Kiitos unirytmin katoamisen aloin kirjoittamaan varmaan kahden aikaa yöllä tätä postausta. Halusin alkaa pohtimaan jotakin. Oon ollut niin pienillä kuin isoilla talleilla ja erot sellaisten välillä on lopulta melko suuria. Paljon sekavaa tekstiä luvassa, isot pisteet jos joku jaksaa lukea!
Oon omistanut Violan hieman yli kaksi ja puoli vuotta, marraskuusta 2013 lähtien. Ensimmäiseksi muutimme entisen kotini lähellä olleelle yksityiselle tallille, jossa hevosia enimmillään oli seitsemän kerrallaan. Porukka oli pieni, jokainen kävi vajaan kahden vuoden aikana tutuiksi vuokraajia myöden vaikka porukka kerkesi aina vaihtumaan. Myös hevoset olivat tuttuja ja kaikki tavat sekä se, että omassa rauhassa sai olla todella helposti. Harvoin oli niitä päiviä, kun kaikki hevosenomistajat tai vuokraajat mätkähtivät sopimatta samaan aikaan tallille suunnitelmissa ratsastaa kentällä.
Syksyllä 2015 - eli viime syksynä - muutimme uuteen talliin. Olen edelleen alaikäinen, en koskaan hankkinut mopokorttia mikä tarkoittaa sitä, että olen auttamatta riippuvainen kyydeistä ellen pyörällä tai kävellen pääse mihinkään. Matkaa edelliselle tallille olisi taittunut ainakin yli kymmenen kilometriä, bussilla olisi mennyt yli 20 minuuttia parin kilometrin päähän tallista. Kaiken lisäksi puolihoito sitoi talvisin käymään paikalla päivittäin siivoamassa, tarkistamassa hevosen kunnon ja laittamassa ruuat ellei liikuttaa aikonut. Tässä postauksessa pohdin Violan muuttumista uuden tallin myötä.
Uusi talli on suuri tai ainakin suurempi mitä edellinen tallimme. Olen itse - kuten varmasti moni muukin - alkujaan tuntiratsastaja ja kävin kahdella ratsastuskoululla vuosien ajan ensin kerta viikkoon ratsastamassa ja myöhemmin hoitajana monesti viikossa ratsastustunnin lisänä. Niihin aikoihin en ollut päässyt tarkemmin kosketuksiin pieniin yksityistalleihin ja olin vannoutunut suurien tallien ystävä. Paikalla oli koko ajan porukkaa, kavereita sai helposti ja tekemistä riitti tuntien katsomisesta tallilla auttelemiseen. Vasta Violan myötä pääsin kosketuksiin yksityistallin arkeen. Alkuun oli outoa, kun käsillä ei saattanutkaan olla juuri samalla sekunnilla osaavampaa apua. Apua tietenkin sai, mutta usein sitä oli paikalla yksin. Tallille todella piti mennä yksin, ellei mukaan saanut epätoivoisesti raahattua kavereita.
Puoli vuotta eteenpäin ja aloin tottumaan ajatukseen. Viola oli asunut aikaisemmin pihassa olleessa tallissa, enkä tiennyt miten tamma käyttäytyy isommissa paikoissa. En osannut sen kummemmin siis kiinnittää siihen huomiota. Lopulta aloin pitämään siitä, että paikalla sai todella olla ihan omassa rauhassa, mutta seuraa sai kun ajoissa osasi kaikesta sopia. Entisellä tallillani järjestettiin kentällä myös tunteja ja valmennuksia ulkopuolisien toimesta: kenttää sai vuokrattua omistajalta. Tuntien katsominenkaan ei jäänyt vain ratsastuskouluaikoihin.
Kun vajaan kahden vuoden jälkeen piti alkaa sopeutua taas suuremman tallin tapoihin, oli se pienoinen... kulttuurishokki, jos niin voi sanoa. Mulla on maailman surkein nimimuisti. Se tuntui kruunanneen kaiken, sillä en todellakaan osaa yhdistää nimiä kenenkään kasvoihin. Suurella tallilla on paljon ihmisiä ja monesti tuppaan jäämään miettimään kaikkien nimiä pitkäksikin aikaa. Jottei poiketa nyt täysin aiheesta - mihin tää vähän taisi lähteä? - ei suuremmalla tallilla saa aivan niin helposti sitä omaa rauhaa. En kiistä, etteikö meidän tallilla siihen ole enemmän mahdollisuutta mitä edes kuvittelin. Ehei, oon monesti saanut touhuta melkeimpä yksikseen hienoissa tiloissa! Silti siinä on sitä jotakin, minkä koen edelleen hieman vieraaksi. Ehkä osittain se, etten tunne porukkaa niin hyvin mitä olen vuosien saatossa, edellisissä paikoissa ihmiset tuntenut. Tästä voisi ajatella, että voisin tutustua ihmisiin. Tykkään tallilla yleensä hoitaa hevosen ja keskittyä siihen ihan 100%, joten se ei ole välttämätöntä - ihmisiin tutustuminen, mulle. Juttelen kun mulle jutellaan, vastailen, tervehdin ja pidän hyvät käytöstavat. Apua on kuitenkin aina lähellä, mikä on kerrassaan iso etu!
Viola taas on mun vastakohta tässä, sillä se selkeästi tykkää enemmän suurista talleista joissa on jotakin seurattavaa ja tapahtumaa. Mä taidan luokitella itseni siihen porukkaan, joka pitää pienemmistä yksityistalleista. Puitteet ovat auttamatta paremmat nyt mitä ennen, mutta lieneekö se yksi seikka mihin en ole vieläkään kerennyt tottumaan? Ehkä. Koska Viola on selkeästi tyytyväisempi elämäänsä nyt mitä ennen, on mun auttamatta pakko tottua suuremman tallin elämään. Ehkä se vaatii aikaa samalla tavalla mitä aikaisemmin kun siirryin vastaavista paikoista yksityistallin elämään - onneksi mulla on aikaa totutella ihan rauhassa, vie se aikaa miten kauan tahansa.
Näettekö te itsenne enemmän ratsastuskouluissa, suuremmilla talleilla, pienillä yksityistalleilla?
Kauanko luulette tai kauanko teiltä vaati tottua siirtymisessä toisesta toiseen, jos niin on käynyt?
